Jaettua nostalgiaa

Valvon näyttelyn itse. On tarkoitus samalla kirjoittaa, lukea ja tehdä myös taidetyötä: kirjailla lakanaan omia ja kävijöiden lapsuusmuistoja – tai sanoja niistä. Avaan oven näyttelyn ensimmäisenä päivänä klo 12. Ensimmäisenä sisään astuu vanhempi rouva. Hän ei pysty kunnolla puhumaan kaulaan saadun sädehoidon takia. Hän ojentaa minulle kirjeen. Siinä hän kertoo tunnistaneensa isovanhempani paikallislehden artikkelista. Lehti kirjoitti ilahduttavan ison jutun näyttelystäni.

Länsi-Suomi -lehti 1.9.2020

Näyttelyvieraana istuvan rouvan isovanhemmat olivat omien isovanhempieni hyviä ystäviä. Kuulen kertomuksia juhlista, joihin pukeuduttiin iltapukuihin ja joissa syötiin kauniisti esille asetettua herkullista ruokaa. Isoäitini tupakasta käheä nauru ja myhäilevät miehet olivat jääneet tämän toisen Leenan mieleen. Hän on minua vanhempi ja muistaa hyvin sekä omat että minun isovanhempani.

Näyttelyä valvoessa kuulen monia kertomuksia sekä tämän talon että Rauman historiasta. Kuulen koskettavia tarinoita sodasta ja pommituksista, miten pikku vauva jätettiin pyykkikoriin hellan päälle, kun muu perhe juoksi pommisuojaan. Kuulen tarinoita kivimiehistä, romukauppiaista, juoksupojista. Kuulen farkkumekosta, joka oli pikkutytön yllä hänen kuullessa Tsernobylin ydinonnettomuudesta... Kuulen tarinoita kivimiehistä, vanhoista taloista, mummoista, nalleista, kasvottomista tytöistä, virkkaamisesta... Tunnen, että saan lahjoja. Tämä on jaettua nostalgiaa ja erityisen voimauttavaa. Kirjon joitakin muistiinpanoja lakanoihin, teen muistikirjaa.  

                           Päiväkirjamerkintöjä meren rannassa ja puistoissa istuessani (edessä) sekä muistiinpanoja näyttelyä valvoessa, Sepän talo, Rauma. Kirjonta lakanoille. Kuva: Leena Vainio 2020.